Tämä sivu on tulostettu Koirakoulu Lunatanin internetsivuilta (www.koirakoululunatan.com)

Asiakkaiden tarinoita

Asiakkaiden tarinoita

Piian ja Martin stoori
Eräänä kauniina päivänä lenkillä vastaan tuli kaverini koiransa kanssa. Koirani Martti (tanskandoggi) huomasi heidät ja syöksyi kaverini koiran selkään ja riepotti tätä niskasta. Minun käskyt menivät täysin kuuroille korville ja pelästyin tilannetta. Soitin Lunataniin Virpille ja sovimme neuvolatunnista ja sen jälkeen myös jatkosta. Kävimme noin 4 viikon mittaisen Pevi-koulutuksen, jonka aikana koira muuttui täysin. Sekin huojensi mieltä, ettei koira ollutkaan aggressiivinen niin kuin oletin.
Tämän jälkeen elimme hyvinkin mukavaa arkea, kunnes vanhempi koiristamme alkoi osoittaa vanhuuden merkkejä. Martti rupesi puolustamaan vanhempaa koiraamme eritoten lenkkeillessä. Viimeinen niitti oli sitten vanhuksen kuolema ja silloin Martti otti vallan täysin omiin tassuihinsa. Huomasin kyllä näitä varoittavia merkkejä, mutta vasta kun homma lähti lapasesta niin tilanteen tajusi kunnolla. Lenkkeilystä tuli itkua ja hammasten kiristystä. Roikuin koiran nahkassa kiinni, että sain jotenkin 70 kiloa aisoihin. Tietenkin tästä tuli taas soitto Lunataniin. Aloitimme koulutuksen uudelleen ja oli se niin upeaa huomata muutos Martissa. Enää ei vedetä hihnassa, murista, eikä tuijoteta vastaantulijoita. Kotona ei seurata perskärpäsenä, eikä haukuta. Tästä on hyvä jatkaa harjoittelua yksin ja Lunatanin erilaisten kurssien merkeissä.
Terkuin, Piia ja Martti
Even ja Donnan tarina
Ennen Donnan meille tuloa, meillä oli jo 2 rottweiler urosta, jotka ovat hyvin koulutettu yhteiskuntakelpoisiksi perhekoiriksi. Adoptoimme Donnan Espanjasta, josta se oli tullut kotihoitoon Suomeen ja ollut maassa muutaman viikon ennen meille tuloaan. Iältään Donna oli silloin vasta n. 5kk passin mukaan. Donnassa rotuina on mitä luultavimmin ainakin amstaffia ja boxeria. Donna oli heti meille tullessaan todella reipas ja rohkea kaikkien kaveri. Se oli elellyt Espanjassa koiratarhalla kuten myös Suomen kotihoitopaikassa suuren koiralauman kanssa ja nuoresta iästään huolimatta ollut taipuvainen omimaan kuningattaren paikkaa itselleen. Tutustuminen meidän rotikka-poikien kanssa meni hyvin, mutta hetken kuluttua Donna rupesi testailemaan poikia, etsimään paikkaansa laumassa ja olisi halunnut mielellään sinne korkeimmalle pallille. Vanhempi uroksemme teki saman tien selväksi, ettei sen nenille hypitä, mutta nuorempaa urosta Donna pomotteli ja härnäsi vähän väliä. Yritin kaikkeni Donnan kouluttamiseksi. Luulin hallitsevani koiran kuin koiran, koska vanhempi uroksemme on melko dominoiva, kova luonteeltaan ja sen ensimmäinen uhma oli melko raskas ja se koetteli minua todellakin kunnolla. Uhmakaudesta sen kanssa kuitenkin loppujen lopuksi selvittiin ja elämämme poikien kanssa on ollut hyvin tasapainoista arkea. Tämän vuoksi kuvittelin selviäväni myös Donnan kanssa. En kuitenkaan saanut siihen kontaktia kunnolla, se suoraan sanottuna eli kuin pellossa. Donna karkasi ovesta aina kun näki tilaisuuden, hyppi, komensi, ei totellut, räyhäsi remmissä vastaantulijoille ja veti hihnassa hullun lailla. Aikani tahittua ja itkupotkuraivari-lenkkien uuvuttamana oli aika myöntää itselleni, etteivät rahkeeni riitä Donnan kouluttamiseen. Se oli yllättävän vaikea myöntää! Olin lukenut Pertti Vilanderin Koirankorjauskirjan ja ajattelin, etten häviä mitään, jos ottaisin yhteyttä Perttiin. En tiennyt Pevistä tuolloin juuri mitään muuta kuin sen mitä olin kuullut, mikä myöhemmin osoittautui täysin vääräksi. Menin siis Pertin luo Donnan kanssa ja olin aivan varma "murskatuomiosta". Pertin suorittaman testauksen jälkeen olin enemmän kuin yllättynyt, sillä Pertti kertoi Donnan olevan hermorakenteeltaan priimaa, itsevarma, itserakas, kova, rohkea ja onneksi omaa edes hieman laumaviettiä, vaikka kuvittelikin selvästi olevansa kaikkien yläpuolella. Yllättynyt olin siitä, että vapaana ollessaan se ei lähtenyt omille teilleen vaan seuraili minua. Hetken juteltuamme Pertti kysyi olenko valmis sitoutumaan Donnan koulutukseen täysin. Mielestäni ei ollutkaan muita vaihtoehtoja, koska tällä tavalla ei yhteiselämämme voinut kauaa jatkua ja kuitenkin koirassa oli minulle ”se jokin", jonka vain minä näin sen kovan ulkokuoren alta. Donna oli kuitenkin kaikesta huolimatta todella ihmisrakas ja meidän alle kouluikäisiä lapsia se rakasti alusta asti ja oli aivan mahtava heidän kanssaan. Pertti ohjasi minut ottamaan yhteyttä Koirakoulu Lunataniin, jossa aloimme käymään pääasiassa Jennin koulutuksessa. Ensimmäisen käynnin jälkeen aloitimme huomioimattomuuden eli ns. jääkauden, jonka jälkeen opettelimme kouluttajan avustuksella hihnakävelyn aivan alusta. Kun koulutus oli edistynyt toivotusti, sain luvan lenkittää Donnaa metsässä vapaana ja kouluttajan ohjeita noudattamalla Donna tajusi hyvinkin nopeasti, että luoksetulo käskyä on hyödyllistä totella.
Pari kertaa koulutuksessa käytyäni, minulta meinasi usko loppua kesken. Sairastuin nimittäin kesken koulutuksen, jolloin mieheni oli päävastuussa Donnan lenkityksestä ym. ja huomasin mieheni lipsuneen kouluttajan tarkoista ohjeistuksista ja Donnan jo parantunut käytös rupesi palautumaan takaisin huonoille poluille. Kolmannella treenikerralla Jennin luona olin todella stressaantunut, mikään ei tuntunut sujuvan, eikä koulutusta ollut järkeä jatkaa loppuun tuolla kertaa. Donna oli nimittäin aivan ihmeissään käytöksestäni, eikä se ei tiennyt miten pitäisi toimia kun minä hermoilin, en luottanut itseeni tai tekemisiini tippaakaan. Keskustelimme Jennin ja Virpin kanssa jatkosta, jaksamisestani ja päätin jatkaa koulutusta. Itkun ja kiukun jälkeen päätin, että nyt otan niskasta itseäni kiinni ja tämä asiahan hoidetaan kunnialla kuntoon koiran ja itseni takia!
Seuraavalla treenikerralla kouluttajakin huomasi huiman muutoksen. Jennin tsempit ja uskon valaminen itseeni oli hurjan iso apu minulle. Ja viimeisellä treenikerralla tippa oli linssissä ihan muusta syystä kuin pettymyksestä:) Ekalla käynnillä Jenni lupasi minulle, että Donna oppii kulkemaan hihnassa vetämättä, se tulee luokseni heti kun pyydän ja se ei lähde vapaana ollessaankaan viereltä mihinkään ilman lupaa, vaikka mitä tulisi vastaan. Ja niinhän se meni! Donna istui vierelläni nätisti, kun kouluttajan omat koirat leikkivät pallolla aivan suoraan edessämme ja kävelivät ohitsemme, eikä Donnaa kiinnostanut mikään muu kuin MINÄ. Hihnassa Donna kulkee täydellisesti ja meidän "soppari" pitää. Se saa kulkea pitkällä hihnalla ja haistella niin paljon kuin tykkää ja se itse pitää hihnan löysällä. Vastaantulijat olivatpa ne sitten riehuvia koiria, ihmisiä tai mitä vaan, niin Donnaa ei kiinnosta. Se haistelee rentona tien sivulla ja vastaantulijat saavat tehdä mitä vain, Donnaa ei nappaa. Parhaimmillaan Donna on metsällä vapaana ollessaan. Se käy luonani vähän väliä kääntymässä ja ei lähde pois näköetäisyydeltäni ja tulee luokseni samantien kuin pyydän. Kotona se on rentona, eikä tahi uroksen kanssa enää, vaan ne elävät ehjänä ja ennen kaikkea stressittömänä laumana, jonka johtaja olen MINÄ. Vaikka urokset toimivat hienosti jo ennen Peviä niin olen niihinkin soveltanut oppimiani asioita ja meidän lauma toimii parhaalla mahdollisella tavalla. Koirat todellakin pitävät minua laumanjohtajana ja minä osaan olla niille reilu, johdonmukainen, jämäkkä ja käyttäytyä niiden näkökulmasta mahdollisimman loogisella tavalla ollakseni niille paras mahdollinen luotettava johtaja. Ja mikä parasta, Donnasta on tullut minulle se elämäni koira, minkä en olisi todellakaan uskonut olevan mahdollista vielä meidän alkutaipaleella. Donna on selvästi ns. yhden ihmisen koira ja minulla on todellakin suuri ilo olla se ihminen. Voin väittää kirkkain silmin, että Pevi todellakin pelasti meidät. Aivan mahtavaa työtä tekevät Pertti Vilander ja hänen kouluttamansa Pevi kouluttajat. Erityiskiitos kuuluu vielä meidän omalle kouluttajalle, Jennille!

Eve ja Donna
Pörrö
Olin jo monta vuotta pohtinut koiran ottamista, erityisesti sileäkarvainen collie miellytti luonteellaan, koollaan, ja käyttöominaisuuksillaan minua. Kun olin päässyt seuraamaan millainen rotu oli luonnossa, olin täysin vakuuttunut koiran sopivuudesta minulle ja miehelleni.

Pörrön pentuaika ja varhaisteini-ikä sujui suhteellisen hyvin, käytiin pentukursseilla ja myöhemmin TOKO- ja dobo-tunneilla. Treenailtiin hirveästi Pörrön kanssa luoksetuloa, mutta jo pennusta lähtien tuntui, ettei se millään ottanut sujuakseen, vaan koira lällätteli ja kuunteli silloin kun huvitti. Noh, pennullehan tuo oli ihan normaalia käytöstä, mutta iän karttuessa huomasin, että vaikka kuinka treenailtiin, niin häiriön tullessa vastaan (ihminen, koira, perhonen, lintu...) loppui omistajan kuuntelu ja sitten lähdettiin mielenkiinnon kohdetta kohti korvat lukossa.

Pörröltä leikattiin keväällä piilokives, jonka jälkeen alamäki alkoi. Pörrö sai erinäisiä vapauksia toipilas aikana, annoimme herkkuja, rapsutuksia ja jatkuvaa huomiota koiralle. Jossain vaiheessa huomasin, että kas, koiramme on alkanut pelätä hevostallilla oloa, pelkkä talliin sisälle meno oli järkyttävän jännittävää, sitten veneilystäkin tuli jännittävää. Ja pikku hiljaa kovat äänetkin jännitti. Kaikki se mitä koiran kanssa olimme pennusta lähtien tehneet, oli yhtäkkiä pelottavaa.

Harrastaminen alkoi tökkiä, TOKO:ssa ja paimennuksessa Pörrö paineistui, eikä halunnut tehdä yhteistyötä, vaan kulki jännittyneenä pää matalalla aivan kuin sitä olisi hakattu.

Viimeinen silaus oli venetsialaiset, jolloin ammuttiin raketteja ja Pörrö säikkyi niitä. Muistan silloin itkeneeni miehelleni että tästä ei tule mitään, kun vaikka kuinka paljon syydän rahaa, aikaa ja vaivaa rakkaan koiramme kouluttamiseen, se vain menee takapakkia koko ajan.
Olin lukenut netistä paljon hyvää Virpistä ja rohkaistuin ottamaan häneen yhteyttä, ajattelin että enää ei ole mitään hävittävää. Ensi tapaamisemme muistan hyvin, kävimme kävelyllä jolloin Virpi ja Jenni seurasivat koiraamme, joka oli paineistunut, huolissaan miehestäni ja minusta, mutta silti meidän seura ei kiinnostanut. Tapaamisen jälkeen sain kuulla sen mitä olin odottanutkin kuulevani, Pörrö luuli olevansa meidän johtaja, mutta ei halunnut sitä.

Tästä alkoi meidän muutos, Virpi neuvoi meitä kohti johdonmukaisuutta, joka meiltä oli puuttunut, Pörrö oli aina saanut tahtonsa läpi.

Ensimmäisen viikon jälkeen tuntui kuin pörrö olisi huokaissut helpotuksesta "vihdoinkin nuo tajusivat". Pörrö ei enää hyppinyt päällemme kun tulimme kotiin, se odotti ja kuunteli.

Toisena viikkona huomasin, että Pörrö tuli luokse yhdestä käskystä ja vielä hyvin iloisesti, me emme olleet enää vain ilmaa koirallemme. Hihnakäytös muuttui myös, Pörrö ei vetänyt tai sinkoillut minne huvitti, vaan käveli rennosti vasemmalla puolella.

Neljännellä viikolla tapahtui jotain, mitä en olisi ikinä uskonut tapahtuvan, ohitimme koirakon niin että Pörrö oli vapaana ja kulki minun lähelläni. Sen sijaan, että se olisi suinpäin rynnännyt leikkimään toisten koirien kanssa, se kuunteli minua. Olin haljeta riemusta, kaikki stressi ja murhe jota ennen oli ollut kun mietin koiran koulutusta oli kadonnut, minä olin rentoutunut, koira oli rentoutunut ja meistä oli muodostunut koirakko.

Toko ei koskaan ole ollut herkkua koiralleni, mutta nyt se innostuu kun teemme liikkeitä, se iloisuus ja hännän heilutus, joka ennen liikkeistä oli puuttunut löytyi vihdoinkin! Minä nautin pörrön kanssa harrastamisesta ja pörrö nauttii minun kanssa harrastamisesta.
Tulevaisuuden suunitelmissa näkyy BH-koe, agilitykisoja, kenties toko kisoja! Koska? En tiedä, sillä en pidä kiirettä, mutta nyt ne tuntuvat mahdollisilta, kun yhteistyö sujuu.

Kiitos Virpille ja Jennille! Iilman teitä emme olisi onnistuneet Pörrön kanssa, emmekä koskaan olisi nähneet koirastamme tätä puolta mitä se nykyään on; rento, varmempi, iloinen ja yhteistyöhaluinen rakas koiramme.
Terkuin, Pörrö ja omistajat
Jonnan ja Eetun tarina
Perheessäni on aina ollut koira ja kun muutin pois kotoa, oli ajatuksena hankkia oma koira. Oli vuosi 2012. Mieheni kanssa löysimmekin netistä suloisen pennun, jonka halusimme kovasti. Pennun nimesimme Eetuksi. Eetu oli aivan yhtä suloinen, niin kuin kaikki muutkin pennut. Kunnes tuli uhmaikä ja siitä se alamäki alkoi, vaikken sitä vielä siinä vaiheessa tajunnutkaan. Luulin osaavani kouluttaa kovapäistä sekarotuista koiraamme (saksanpaimenkoira-tanskandoggi-espanjanmastiffi-norjan harmaa hirvikoira), mutta ei se ottanut onnistuakseen. Hihnalenkeillä Eetu veti jatkuvalla syötöllä, halusi aina mennä katsomaan muita koiria, kuljeskeli levottomasti ym. Sanaakaan Eetu ei kuunnellut ja jos pihalla oltiin vapaana, ei tullut kutsusta luokse. Söin vuoden lihasrentouttavia ja särkylääkkeitä selkääni, kun Eetun 60 kiloinen massaa veti minua täysin 6-0. Lässytin Eetulle, vuodatin sydämeni sille, annoin melkein joka päivä uuden luun ja herkkuja. Pidin Eetua lapsenani.

Asiakkaani oli aikoinaan maininnut Koirakoulu Lunatanista, mutta en tarttunut siihen millään tapaa. Kunnes kerran lenkillä aloin itkemään niin paljon, kun homma ei toimi niin kuin sen pitäisi toimia ja selkään sattui. Silloin tajusin, että nyt tarvitsen apua, omat kyvyt eivät enää riittäneet.
Virpi arvioi Eetun käyttäytymistestin avulla ja tuloksena oli, että miehemme kanssa emme ole olleet tarpeeksi vahvoja ja johdonmukaisia laumanjohtajia Eetulle ja siksi se halusi ottaa ohjat omiin käsiinsä. Luoksetulon olin itse mennyt pilaamaan; Joka kerta kun Eetu oli livahtanut vapaaksi ja kun se lopulta tuli luokseni, tai sain napattua sen kiinni, se sai toruja. Aloitimme koulutuksen Virpi ohjeiden mukaan ja hihnakäyttäytymistä harjoittelimme joka päivä. Virpin viikoittaisilla eri ohjeilla treenasimme ja opettelimme Eetun kanssa arkielämän peruspilarit uudelleen ja suhteemme parani hurjasti. Vapaana lenkitykset lyhenivät ajallisesti joka kerta, kun Eetu alkoi luottaa meihin ja luokse tuleminen ei ollutkaan enää paha juttu, vaan kiva asia! Aiemmin olimme joutuneet houkuttelemaan, huijaamaan ja ”saalistamaan” Eetua kiinni hyvinkin pitkään.
Luin Koirankorjauskirjan Eetun koulutuksen aikana ja se todella avasi silmäni aivan uudella tavalla. Eetu on koirani, ei lapseni.

Viimeisellä, eli kolmannella, treenikerralla Eetu ei enää vetänyt hihnassa, kuunteli minua ja huomioi minut aivan eri tavalla kuin aiemmin. Eetu oli oppinut ohittamaan toiset koirat nätisti niin hihnassa kuin vapaanakin. Eetu tuli vapaana kutsusta luokse, antoi laittaa pannan kaulaan ja odotti rennosti milloin matkamme jatkuu!

Elämä hymyilee, se ihana koira mitä toivoin itselleni, on nyt minulla. Eetu on iloinen, kuuntelevainen ja tottelevainen, eikä enää levoton. Minun ei tarvitse enää syödä särkylääkkeitä selkääni ja voin hyvillä mielin päästä koirani pihalle temmeltämään. Koko laumamme on siis onnellinen!

Kiitos tuhannesti Virpille ja muille, ketkä auttoivat meitä matkassamme! Matka oli pitkä, mutta niin antoisa!

Aurinkoisin terveisin Jonna & Eetu
Kirsi ja Domino
Koira oli lasten ja äidin pitkäaikainen haave. Valitsimme rodun koon ja luonteen perusteella. Koiran tulisi olla sellainen, että lapsetkin pärjäävät sen kanssa. Harrastamme kesäisin veneilyä, joten koiran tulisi olla rohkea ja tässäkin koko oli tärkeä kriteeri. Ystävälläni oli kolme Parsonia ja olin ihastunut niiden iloisuuteen ja toimeliaisuuteen. Vappuna 2012 meille sitten muutti Parson Russellin urospentu.

Kaikki sujui pennun kanssa tosi hyvin, Domino oppi todella nopeasti sisäsiistiksi ja oli iloinen, hellyttävä kaveri. Lapset olivat jo sen verran isoja, että minulle jäi paljon aikaa olla ja touhuta koiran kanssa. Olin alusta asti vakaasti ilmoittanut, että otan täyden vastuun koirasta ja näin olikin. Koira kulki perässäni ihan kaikkialle jaodotti vessankin takana herkeämättä koska tulen. Työpäivän jälkeen jaloissa pyöri koko ajan nelijalkainen ystävä. Oli ihanaa kun tunsi itsensä tärkeäksi. Höpöttelin jatkuvasti koiralle, joka kuunteli uskollisesti.

Hiljalleen alkoi tulla ongelmia… Domino haukkui kaikille ketä meille tuli kylään, vahti ikkunassa kaikkea mikä liikkui. Ulkona hyökkäili jopa pienten perhosten perään. Pihalla leikkivät lapset olivat ”vihollisia” joiden housunlahkeisiin piti tarrata. Toisten koirien kohtaaminen alkoi olla painajaista ja nolotti kulkea räksyttävänkoiran kanssa.

Eräänä päivänä kauppareissulla päätin mennä eläinkauppaan ostamaan haukkupannan. Onneksi panta jäi kauppaan tavattuani Virpin. Keskusteltuamme ongelmista varasin ajan neuvolatunnille. Onneksi miehenikin suostui lähtemään mukaan koulutukseen.
Koulutusjakson jälkeen Domino oppi rentoutumaan omalla paikallaan. 
Koulutus auttoi avaamaan silmät siihen miten väärin olin suhtautunut koiraan, olin pitänyt suloista pentua ”lapsenani”. Tulos oli se, että koira ei kunnioittanut minua pätkääkään ja kaikki tapahtui koiran ehdoilla ja omalla toiminnallani palkitsin koiran huonoa käytöstä. Jos koira haukkui, niin saatoin silittää koiraa ja hyssytellä. Höpöttelin koiralle koko ajan jolloin sanomisillani ei ollut mitään vaikutusta. Kiellot ja kehut olivat koiralle samaa ”puuroa”. Domino karkaili jatkuvasti, eikä kastrointi muuttanut tätä mihinkään. Yritin kaiken maailman herkuilla saada koiraa palaamaan karkuretkiltään, surkealla tuloksella.

Koulutuksen jääkausivaihe oli todella rankka, mutta itselleni kaikkein antoisin. Dominon nopea muuttuminen auttoi motivoitumaan ja avasi todella silmät miten paljon olin tehnyt virheitä. Oli ihanaa kun omalla toiminnalla koira muuttui täysin. Ei enää haukkumista, koira nukkui rauhallisesti omassa pedissään. Sain touhuta ihan rauhassa ja koira oli rauhallinen. Lenkit muuttuivat positiivisiksi, enää ei tarvinnut kiertää kaukaa
vastaantulevia koiria.

Asumme maaseudulla ja ympärillä on paljon metsää. Dominolla on erittäin voimakas metsästysvietti. Tätä ominaisuutta ei koulutuksesta huolimatta Dominolta saa pois kokonaan. Sen kanssa on opeteltava elämään. Pitää osata ja lukea ja ennakoida koiran liikkeet. Varsinkin syksyn riista-aika rajoittaa vapaana pitämistä. Mutta näinä kausina Dominon kanssa pystyy rennosti lenkkeilemään hihnassa, mikä ei ennen koulutusta onnistunut ollenkaan.
Itseään ja lapsia on välillä muistutettava, että mikä on koiran asema meidän perheessä.

Koulutuksessa sai hyvät työkalut ja nyt osaa tunnistaa ikävän käyttäytymisen merkit ajoissa ja silloin pystyy korjaamaan omaa käyttäytymistä. Domino on oppinut luottamaan meihin ja rentoutumaan. Nykyään meillä asuu iloinen koira, jota ei enää tarvitse pelätä eikä hävetä. Viime kesänä olimme veneellä Tukholmassa ja reissussa yli viikon. Oli ihanaa kun matkakaverina oli reipas, hienosti käyttäytyvä ja rento kaveri.

Paras opetus oli se, että koiralle höpöttävä omistaja on koiran mielestä epätasapainoinen johtaja.
Olen oppinut murisemaan ja palkitsemaan koiraa muulla kuin herkuilla. Kommunikointiin ei välttämättä tarvita ollenkaan sanoja. Äänenpainojen ja niiden tehojen opettelua meillä on päivittäin. On hienoa oppia kommunikointia koiran kanssa. Hyvä opetus koulutuksessa oli omien toimintatapojen muuttaminen ja motivoituminen koko koiran iän kestävään koulutukseen.

Vielä kerran iso kiitos!

Terveisin, Kirsi ja Domino
Susanna ja Dada
Olemme koirani Dadan kanssa vesipelastustreenien kuivamaanharjoituksissa Raumalla. Valmistaudumme vientiin ja asetan Dadan keppien väliin odottamaan, että maalihenkilö kolmenkymmenen metrin päässä asettuu paikoilleen. Dadalla on tiukka katsekontakti minuun ja koirani aivan hiljaa padonnut itsensä ja odottaa vain käskyä. ”Vie!” Ja niin lähtee Dada dummy suussa kohti maalihenkilöä. Kentän reunoilla seisoo ihmisiä katsomassa ja P-paikalla on kova hälinä, kun Koirakoulu Lunatanin ohitustreenien osallistujat purkavat treenejään koiriensa kanssa. Niistä ei Dada välitä, vaan keskittyy 100 prosenttisesti omaan suoritukseensa, joka onnistuu täydellisesti.

Näin ei ole aina ollut. Vuosi sitten päätin, että Dadasta, josta odotettiin hyvää harrastekoiraa jopa kilpakentille asti, tulee pelkkä kotikoira. Ongelmana oli Dadan valtava itsetunto ja -riittoisuus. Kova, 206:n luonnepisteen koira, johon en saanut kontaktia. Olin käynyt muutamissa koirakouluissa treenaamassa, mutta jouduin lopettamaan kaikki treenit kesken oman ja muiden turvallisuuden takia. Kotona Dada söi silloin kun hänen ylhäisyyttään huvitti, eikä koskaan minun läsnäollessani. Kiva koira kompaktissa paketissa, mutta hallitsematon.

Omat taidot loppuivat jo heti alkumetreillä tämän 3 vuotiaan entlebuchinpaimenkoiran kanssa.
Dadan tempperamentti ja kovuus antoi minulle haastetta, johon vielä kerran päätin tarttua vuosi sitten ja otin Lunatanin Virpiin yhteyttä. Virpi testasi Dadan ja suostui ottamaan koirani ja minut oppilaakseen. Siitä se sitten alkoi. Pikkuhiljaa askel askeleelta etenimme ensin arjen perusasioissa. Loppu syksystä uskaltauduin ensimmäiselle yhteiskurssille muiden koirakkojen kanssa. Tottelevaisuus tuntui aluksi mahdottomalta Dadan kanssa, mutta nyt kun katson yhteiseloamme taaksepäin on edistys ollut huimaa.

Tällä hetkellä suunnittelen tottelevaisuuskilpailuja, joihin Dadan kanssa osallistuisimme. TOKO:n ja VEPE:n lisäksi treenaamme hakua sekä erikoiskursseina olemme osallistuneet hajutunnistuskoulutuksiin. Kaikki Lunatanin koulutuksia, koska tarvitsemme edelleen niitä samoja neuvoja, josta kaikki alkoi.

Dadan ja minun yhteiselo koirakkona alkoi vuosi sitten. Nyt harrastaminen on kivaa ja kiitos kuuluu Lunatanille!

Susanna ja Dada